Ihan hyvä. Onko se riittävää – ihan hyvä?
Siis olotilana. Tiedättekö tunteen; asia ovat ihan hyvin, mutta jotain
kuitenkin kaipaa. Eikä osaa nimetä mitä se jokin on.
Katselin hiljattain graaffista kuvaa jossa oli ovia – suljettuja, avoimia ja
raollaan olevia. Meiltä kuvaa katselleilta kysyttiin mitä näimme
kuvassa. Oli kiintoisaa kuinka eri tavoin saman kuvan saattoi hahmottaa.
Kuulin itseni toteavan: ”On helpompaa mennä sisään avatusta ovesta
kuin uskaltautua avaamaan suljettu”. Siksikö, että jo näkee tai voi
aavistaa mitä huoneessa on.
Uuteen astuminen vaatii usein myös luopumista – tulee laskea irti
totutusta, tutusta, turvallisesta. Eikä se ole helppoa, varsinkaan jos
ei tiedä mitä uusi tullessaan tuo. Siksi askeleen ottaminen vaatii
prosessointia, punnitsemista ehkä jossainmäärin surutyötäkin.
Tänä syksynä luonto on ollut ruskassaan poikkeuksellisen värikäs,
puhuttelevan kaunis. Vuodenaikojen kierto on sinänsä rikasta ja
pysäyttävää: jokaisella vaiheella oma tarkoituksensa. Syksyllä luonto
valmistautuu lepoon – varastoi elämää talven herätäkseen uuteen keväällä,
kukoistaakseen kesän, suostuakseen riisumiseen taas syksyllä.
Niinkai se jossain määrin on meillä ihmisilläkin –
ei koko ajan jaksa eikä ole tarkoituskaan alati tuottaa hedelmää.
Välillä on välttämättömiä ja vääjäämättömiä levon ja kasvun kausia.
Siksi kyselenkin Luojaltani hieman hämmentyneenä minkä aika
elämässäni on nyt? Talven levon, kevään kasvun, kesän kukoistuksen
vaiko syksyn riisumisen?
Ehkä tärkeintä tässä ja nyt on pysähtyä kyselemään, kuulostelemaan
luottaen siihen, että vastaus hahmottuu pikku hiljaa.
Samalla kasvaa uskallus ottaa askel tai jäädä odottamaan
oikeaa aikaa. Johdata Jumalani tahtosi tiellä.