Uuden edessä

Ihan hyvä. Onko se riittävää – ihan hyvä?

Siis olotilana. Tiedättekö tunteen; asia ovat ihan hyvin, mutta jotain

kuitenkin kaipaa. Eikä osaa nimetä mitä se jokin on.

Katselin hiljattain graaffista kuvaa jossa oli ovia – suljettuja, avoimia ja

raollaan olevia. Meiltä kuvaa katselleilta kysyttiin mitä näimme

kuvassa. Oli kiintoisaa kuinka eri tavoin saman kuvan saattoi hahmottaa.

Kuulin itseni toteavan: ”On helpompaa mennä sisään avatusta ovesta

kuin uskaltautua avaamaan suljettu”. Siksikö, että jo näkee tai voi

aavistaa mitä huoneessa on.

Uuteen astuminen vaatii usein myös luopumista – tulee laskea irti

totutusta, tutusta, turvallisesta. Eikä se ole helppoa, varsinkaan jos

ei tiedä mitä uusi tullessaan tuo. Siksi askeleen ottaminen vaatii

prosessointia, punnitsemista ehkä jossainmäärin surutyötäkin.

Tänä syksynä luonto on ollut ruskassaan poikkeuksellisen värikäs,

puhuttelevan kaunis. Vuodenaikojen kierto on sinänsä rikasta ja

pysäyttävää: jokaisella vaiheella oma tarkoituksensa. Syksyllä luonto

valmistautuu lepoon – varastoi elämää talven herätäkseen uuteen keväällä,

kukoistaakseen kesän, suostuakseen  riisumiseen taas syksyllä.

Niinkai se jossain määrin on meillä ihmisilläkin –

ei koko ajan jaksa eikä ole tarkoituskaan alati tuottaa hedelmää.

Välillä on välttämättömiä ja vääjäämättömiä levon ja kasvun kausia.

Siksi kyselenkin Luojaltani hieman hämmentyneenä minkä aika

elämässäni on nyt? Talven levon, kevään kasvun, kesän kukoistuksen

vaiko syksyn riisumisen?

Ehkä tärkeintä tässä ja nyt on pysähtyä kyselemään, kuulostelemaan

luottaen siihen, että vastaus hahmottuu pikku hiljaa.

Samalla kasvaa uskallus ottaa askel tai jäädä odottamaan

oikeaa aikaa. Johdata Jumalani tahtosi tiellä.