Palaan vielä hetkeksi menneisiin päiviin – kesään, lomaan,
tuntoihin ja tunnelmiin. Kulunut kesä oli erilainen aiempiin
verraten – aikatauluttomampi. Oli aikaa pysähtyä, kysellä,
kuulostella, olla. Vaikka olikin paljon menemisiä ja tulemisia,
ei kiireen tuntua kuitenkaan, vaan siunattua olemisen opettelua.
Useasti myös luonnon keskellä ihmettelemässä Luojamme kätten töitä.
Välillä löysin itseni ajattelemasta, että taivaassa voisi olla tämän näköistä;
mykistävän kaunista, rauhoittavaa.
Erään kerran taivaan rantaan piirtyi kirkon korkealle kohoava risti –
koskettava näky sekin. Kertoivat Liettuassa olevasta ristikukkulasta
jonne olivat ristejä tuoneet – kunniaksi Jumalalle – kukin omansa,
tuhansittain. Vaikka niitä oli yritetty maahan jyrätä, toivat uudelleen.
Sillä mitä on sydämiin kirjattu, sitä ei voida pois riistää.
Hiljaa kiitin siitä tajusta, että Jumalani asuu minussa henkensä kautta,
elää ja vaikuttaa eikä sitä kukaan voi minulta pois ottaa vaikka
yrittäisikin. Kiitospuolelle kallistuu sekin, että saan jakaa Hänelle
elämääni ja asioitani eikä Hän kavahda mitään minussa. Eivät tekemiseni,
tekemättä jättämiseni, sanani tai edes ajatukseni yllätä Häntä joka
jo ennalta tietää ja tuntee.
Että armonsa ja rakkautensa riittää aina vaan. Ihmeellistä on se.
Arki on alkamassa – rukoukseni on, että erilaisena sekin kuin
aiemmin mitä ajankäyttöön tulee. Paras osa Jumalalle se on
pyrkimykseni, sillä tiedän että se siunaantuu takaisin.