Joskus sitä löytää itsensä tilanteesta johon ei suin surminkaan olisi tahtonut joutua.
Jotenkin siihen on vaan ajautunut – vaivihkaa ja kenties sen suuremmin ajattelematta.
Tai sitten juuri siksi, että on ajatellut ja ajatellut oman päänsä sisällä niin, ettei enää
löydä ulospääsyä. Usein uskon puute vaivaa ihmissuhdekiemuroissa – eikä esimerkkiä
tarvii kovin kaukaa hakea.
Hiljattain vietimme äitienpäivää. Jokaisella meillä on niistä kokemuksia
joko lapsen tai äidin näkövinkkelistä, kenties molemmista. Allekirjoittanut on
kipuillut aikalailla paljon syyllisyyden heitteikössä. Akuutein tilanne parin
päivän takaa. Kummasti meillä immeisillä on taipumusta jäädä pyörittelemään
sanomisia tai sanomatta jättämisiä, tekemisistä puhumattakaan –
jopa suhteettomuuksiin asti. Paisuvat mielessä kuin pullataikina haudaten
mielenrauhan ja järjen äänen alleen. Mieli täyttyy tuntemuksista, oletuksista –
ja soppa on valmis. Kohdatessa konfliktit saattavat aktivoitua sanojen, jopa tekojen tasolle.
Niin meilläkin: olo oli jännittynyt, kuin miinakentällä olisi kävellyt.
Pienikin olisi riittänyt laukaisemaan räjähdyksen.
Puhelimme niitä näitä ja klaanillemme tyypilliseen tapaan puhuimme päällekkäin.
Tyttäreni kysyi – aiheellisesti – ”Kuunteleeko minua kukaan?” Järkytyksekseni löysin
itseni vastaamasta ”En ole kuunnellut enää pitkään aikaan”. Jos joskus tulee voimakas
halu hautautua maan alle – nyt oli sellainen hetki. En voinut käsittää möläystäni –
mikä minut sai vastaamaan tuolla tavalla? Ei ollut vastausta tuohon kysymykseen,
ei ajatuksen poikastakaan, ei mitään millä olisin voinut sanojani puolustella.
Katumusta lykkäsi rintaan, mutta mitä se enää auttoi.
Anteeksipyynnöllä koitin hieman tietä siloitella sovun suuntaan.
Tyttäreni oli lojaali ja vilpitön anteeksi antaessaan, mutta itseni
armahtaminen oli jo huomattavasti työläämpää.
Mieleni jäivät soimaan sanat ”En ole kuunnellut enää pitkään aikaan”. Juuri tuostahan
useimmiten ihmissuhdesotkuissa on kyse; kokemuksesta, ettei tulla kuulluksi tai
ymmärretyksi. Tuossa ajatusviidakossa usein Jumalan kuunteleminenkin unohtuu.
Tapahtunut ei enää terveesti suhteudukkaan, vaan saa valheelliset mittasuhteet.
Onnekseni katumus sai nöyrtymään myös Jumalan eteen – mielestä kohosi harras
rukous: ”Isä auta! Miten tästä mennään eteenpäin?” Ja niinhän siinä kävi,
että Hän tarttui ohjaksiin ja auttoi. Joskus tarvitaan rohkeutta astua pelkoja päin
ja nostaa kissa pöydälle, pukea tuntoja sanoiksi ja pohtia merkityksiä.
Joskus vaatii nöyrtymistä pyytää anteeksi omaa osuuttaan.
Avaava kokemus oli se kaikille osapuolille – vaikka pelon kynnys oli korkea ylitettäväksi,
se askel kannatti ehdottomasti ottaa. Kääntää katse ristiin menneistä suksista
ylösnousseeseen Vapahtajaan – ja pyytää apuja vilpittömästi, koko sydämestään.
Oli tervehdyttävä kokemus tulla kohdatuksi kivussaan. Tajusi taas astetta selkeämmin
miksi anteeksi pyytäminen ja antaminen ovat avainasioita niin Taivaan valtakunnassa
kuin täällä maan päällä taivaltaessamme. Anteeksisaanut on askeleen syvemmällä armon
oivaltamisessa. Sen seurannaisvaikutukset ovat merkityksellisiä: armahdettuna syntisenä
on hyvä jatkaa matkaa. On halu panna hyvä kiertämään.