Sukset vai katse ristissä

Joskus sitä löytää itsensä tilanteesta johon ei suin surminkaan olisi tahtonut joutua.

Jotenkin siihen on vaan ajautunut – vaivihkaa ja kenties sen suuremmin ajattelematta.

Tai sitten juuri siksi, että on ajatellut ja ajatellut oman päänsä sisällä niin, ettei enää

löydä ulospääsyä. Usein uskon puute vaivaa ihmissuhdekiemuroissa – eikä esimerkkiä

tarvii kovin kaukaa hakea.

Hiljattain vietimme äitienpäivää. Jokaisella meillä on niistä kokemuksia

joko lapsen tai äidin näkövinkkelistä, kenties molemmista. Allekirjoittanut on

kipuillut aikalailla paljon syyllisyyden heitteikössä. Akuutein tilanne parin

päivän takaa. Kummasti meillä immeisillä on taipumusta jäädä pyörittelemään

sanomisia tai sanomatta jättämisiä, tekemisistä puhumattakaan –

jopa suhteettomuuksiin asti. Paisuvat mielessä kuin pullataikina haudaten

mielenrauhan ja järjen äänen alleen. Mieli täyttyy tuntemuksista, oletuksista –

ja soppa on valmis. Kohdatessa konfliktit saattavat aktivoitua sanojen, jopa tekojen tasolle.

Niin meilläkin: olo oli jännittynyt, kuin miinakentällä olisi kävellyt.

Pienikin olisi riittänyt laukaisemaan räjähdyksen.

Puhelimme niitä näitä ja klaanillemme tyypilliseen tapaan puhuimme päällekkäin.

Tyttäreni kysyi – aiheellisesti – ”Kuunteleeko minua kukaan?” Järkytyksekseni löysin

itseni vastaamasta ”En ole kuunnellut enää pitkään aikaan”. Jos joskus tulee voimakas

halu hautautua maan alle – nyt oli sellainen hetki. En voinut käsittää möläystäni –

mikä minut sai vastaamaan tuolla tavalla? Ei ollut vastausta tuohon kysymykseen,

ei ajatuksen poikastakaan, ei mitään millä olisin voinut sanojani puolustella.

Katumusta lykkäsi rintaan, mutta mitä se enää auttoi.

Anteeksipyynnöllä koitin hieman tietä siloitella sovun suuntaan.

Tyttäreni oli lojaali ja vilpitön anteeksi antaessaan, mutta itseni

armahtaminen oli jo huomattavasti työläämpää.

Mieleni jäivät soimaan sanat ”En ole kuunnellut enää pitkään aikaan”. Juuri tuostahan

useimmiten ihmissuhdesotkuissa on kyse; kokemuksesta, ettei tulla kuulluksi tai

ymmärretyksi. Tuossa ajatusviidakossa usein Jumalan kuunteleminenkin unohtuu.

Tapahtunut ei enää terveesti suhteudukkaan, vaan saa valheelliset mittasuhteet.

Onnekseni katumus sai nöyrtymään myös Jumalan eteen – mielestä kohosi harras

rukous: ”Isä auta! Miten tästä mennään eteenpäin?” Ja niinhän siinä kävi,

että Hän tarttui ohjaksiin ja auttoi. Joskus tarvitaan rohkeutta astua pelkoja päin

ja nostaa kissa pöydälle, pukea tuntoja sanoiksi ja pohtia merkityksiä.

Joskus vaatii nöyrtymistä pyytää anteeksi omaa osuuttaan.

Avaava kokemus oli se kaikille osapuolille – vaikka pelon kynnys oli korkea ylitettäväksi,

se askel kannatti ehdottomasti ottaa. Kääntää katse ristiin menneistä suksista

ylösnousseeseen Vapahtajaan – ja pyytää apuja vilpittömästi, koko sydämestään.

Oli tervehdyttävä kokemus tulla kohdatuksi kivussaan. Tajusi taas astetta selkeämmin

miksi anteeksi pyytäminen ja antaminen ovat avainasioita niin Taivaan valtakunnassa

kuin täällä maan päällä taivaltaessamme. Anteeksisaanut on askeleen syvemmällä armon

oivaltamisessa. Sen seurannaisvaikutukset ovat  merkityksellisiä: armahdettuna syntisenä

on hyvä jatkaa matkaa. On halu panna hyvä kiertämään.