Jatkaako vai luovuttaako?

Välillä sitä ajautuu elämässä vaiheisiin, joissa ei tiedä

mihin tai miten edetä. Jatkaako eteenpäin? Pysyykö paikallaan?

Vai pitäisikö pakittaa mikäli se on mahdollista?

Katselin tässä eräänä iltana ”hömppäelokuvaa” . Näkemäni

meni yllättäen ihon alle, puhutteli isosti.

Päähenkilöt kamppailivat saman teeman louhikossa;

jatkaako vai luovuttaako? Mitä odottaa ja toivoo?

Mistä unelmoi? Mitä on valmis tekemään unelmansa eteen?

Käyttääkö lahjojaan vai hautaako uskon puuttuessa?

 

Heillä oli selkeä unelma. Toisella jo pitkälle hiotunut,

päämääräksi hahmottunut, tavoitetasolta toiselle etenevä.

Toisella epämääräisempi, mutta alkoi hahmottua esiinhoukuteltuna –

kun pääsi tekemään sitä mille sydän sykkii, mihin oli tarkoitettu.

Molemmilla rinnallla joku joka rohkaisi tai haastoi, valoi uskoa.

Molemmilla taitekohta, kulminaatiopiste, jossa piti päättää

jatkaako vai luovuttaako.

 

Tarkoituksettomuus on alaspainava tunne, voimavaroja

syövä olotila. Turhautuminen tuskastuttaa, pahimmillaan

apatisoi tai johtaa vääriin valintoihin – parhaimmillaan

saa tarttumaan toimeen.

Nämä pistivät itsensä likoon, olivat valmiit maksamaan hintaa

unelmansa saavuttaakseen; toinen päämäärätietoisemmin,

toinen hapuillen, kahtaalle horjuen.

Molemmat saivat kokea onnistumisen ilon, läheisten tuen ja

rohkaisun. Voittoa ei saavutettu ruusuilla tanssien vaan

taistellen kipujen läpi sisintään kuunnellen, kuuliaisena sille

palolle joka sydämessä soi.

Siitä syntyi jotain siunattua mikä kestää, jotain mikä oli tarkoitettu –

siksi koskettavaa, kohti tulevaa.

 

Siksi  rukoilen : ”Herra auta minua kukoistamaan siellä,

mihin olet juuri minut kutsunut”.