Pilkku, ei piste

Eletään hiljaista viikkoa, kärsimysviikkoa, jota osuvasti piinaviikoksikin kutsutaan.

Joskus elämässä tulee esiin kohta, jossa ei näe eteenpäin, kokee että kaikki loppuu

eikä toivoa enää ole. On vain musta pimeä piina.

Kurkistin toivottomuuteen hedelmättömän naisen roolista käsin –

hyljeksittynä, syrjittynä. Oli tullut Jeesukselta apua hakemaan,

muttei uskaltanut lähestyä. Arkana ja itsensä kelvottomaksi

kokien seurasi kauempaa kunnellen kateellisena kohdanneiden kertomaa.

Sitten itki kaipaustaan ristin juurella, suri kun ei enää voinut.

Luuli kaiken olevan ohi – tiedostamatta, että kyseesä oli pilkku – ei piste.

Näinhän se on usein meilläkin – kelvottamaksi itsemme kokien emme

uskalla tai halua Jumalaa lähestyä.

Tajuamatta, että juuri silloinhan meidän tulee Isän Jumalan syliin mennä –

kertoa kaipauksestamme, kivustamme, pettymyksestämme voidaksemme

tulla kohdatuksi ja lohdutetuksi. Yritämme omin voimin selvitä tai

muuttua ensin paremmiksi kelvataksemme.

Voi ihmistä – käperrymme usein kipuumme, kutistumme valheitten varjoon,

pelkojen vangiksi sen sijaan että tulisimme tykö, avaisimme sydämme ja

ottaisimme vastaan.

Piinassa voi toki ajautua siihenkin, että vihaa elämää ja elämänantajaa

joka sallii lupaa kysymättäelämäämme ei toivottua.

Joka ei vastaa eikä selittele – tai niin sitä piinassaan kokee.

Ja ajautuu kauemmas, pahimmoillen katkeruuteen asti. Voi ihmistä.

Juuri tästähän pääsiäisessä on kysymys – että  Jumala itse kurottuu kohti,

silloin kun emme sitä ansaitse, varsinkin silloin. Koska rakastaa.

 

Pilkku, ei piste. Ylösnousemuksen riemu edessäpäin.

Tällä puolen pääsiäistä vielä paljon kysymyksiä, pettymystä,

surua, pelkoakin.

Samalla aavistus valosta, toivosta, tulevasta hyvästä.

Kiitos Herra, että tunnet sydäntemme kipuilut.

Kiitos Jeesus, että tulit vastaukseksi, valoksi.

Kiitos, että saa opetella vastaanottamaan – yksin armosta.